Nuori mies mietti helsinkiläisten kiirettä. Minne niillä on kiire ja miksi ne ei katso silmiin? Niinpä, itsekin välillä menen samaan vauhtiin mukaan, mutta pienen keinon olen itselleni kehittänyt aamuiseen älä-juokse-muiden-vauhdissa kiireimuun.
Juuri ennen töihin lähtöäni olen istunut kotonani vähintään kolme minuuttia ja päästänyt irti ajatuksistani. Hiljentymiseksi sitä voi sanoa tai meditoinniksi. Kolme minuuttia on todella vähän ja yleensä olen venyttänyt sitä kymmeneenkin ;-)
Junalle kävellessäni olen katsellut mitä matkalla näkyy. Ihmisiä tulee vastaan tai kulkee edellä, autot suhaavat, tuuli kuiskii, aurinkokin pilkahtelee tai sitten ripottelee vettä. Niin kauan kun olen sateelta suojassa varjon alla, kävely on lähes aina mukavaa. En vielä mieti työtäni, sillä olen vasta matkalla sinne.
Päästyäni junalla perille olen yrittänyt kävellä omalla tahdillani. Minulla on kyllä pitkät jalat ja askelkin, mutta voin siltikin kiinnittää huomiotani siihen kenen tahdissa menen. ”Kenen joukossa seisot” laulettiin joskus, minä toivottavasti kuljen omissa joukossani (pääni, sydämeni ja kehoni).
Muiden kiireimuun voi siis olla tempautumatta mukaan. Se vaan pitää huomata ja miettiä haluaako juosta päättömänä vai juosta oman pään mukaan =) Kun pitää oman päänsä kirkkaana niin osaa katsoa hymyillen muita silmiinkin.
Silmiin katsominen ei ole vaikeaa, se on jopa yllättävän helppoa. Joitakuita silmiin katsominen saattaa hiukan hämmentää. Kaikenlaisiin hämmennyksiin on helppo ratkaisu: lempeä hymy. Ja hymyllä on yleensä mukava tapa tarttua toiseen ihmiseen.
Nautinnollisia ja kevyitä työmatkoja myös muille kiireenkesyttäjille =)
